Wuthering Waves - Arvostelu: Kun haamukarhu vetää turpaan puita
Tulin paikalle anime-miekkailun takia. Jäin, koska haamutaluni antoi yläkoukun, joka lennätti vihollisen läpi puun.
Kukaan ei varoita, että ensimmäinen iso taistelu voi päättyä siihen, että kivipatsas ulvoo ja tiputtaa haamun kerättäväksi. Eikä sitä, että tämä haamu lyö kovempaa kuin koko sun miekka. Wuthering Waves ei lämmittele — se hylkää sut suoraan rytmitaistelun ja fysiikkalainojen kaaokseen, joka näyttää siltä kuin joku olisi nähnyt liian upean unipainajaisen. Ajattelin testata puoli tuntia. Kolme tuntia myöhemmin liu'uin pilvenpiirtäjältä ziplinella ja kuoriainenlemmikkini syöksyi päin minibossia. Puolivilli tunne.
Pomotaistelu? Turpaan tuli, mutta nauratti kuitenkin
Olen kuollut peleissä ennenkin. Monesti. Joskus kunnialla, joskus nolosti. Mutta tämä? Tuntui enemmän tulkinnalliselta tanssiesitykseltä. Olin jo puolessa välissä seinää (kyllä, seinäjuoksu on juttu tässä ja kyllä, aivan järjetöntä), kun näin rekkakokoisen ötökän breakdancaamassa sillalla. Toki hyökkäsin reippaasti — tuloksena matka yläilmoihin.
Ja silti, repesin nauramaan. Se mörkö ansaitsi voittonsa.
Taistelussa Wuthering Wavesissa ei odotella. Animoinnit keskeytetään säälimättä, parryt tapahtuvat vaistolla, Echo-taidot ponkaistaan komboihin lennosta ja hahmot vaihtuvat ilmassa kuin ADHD-manikissa. Säännötöntä, mutta juuri siksi loistavaa. Ei mitään klik-klikkaa, vaan kunnon näppäintanssia.
Palasin heti takaisin, syötin vihulle iskun paikkaa, parrytin napakasti ja räjäytin areenan salamamikko-tytöllä. Sillä välin haamukarhu täräytti kehään kuin olisi vanhoja kaunoja. Viimeistelin matsin liidossa, valuin alas sillalta — muka-katsoen, kuin olisin suunnitellut kaiken. En ollut.
Kummituseläintarha – toimii kuin häkä
Echoja. Kun tapat monsterin, joskus se jättää pienen haamuversion itsestään. Sitä voi käyttää varusteena – lisää statseja ja uusia liikkeitä kaupan päälle. Haluat painia? Gorillan haamu. Supernopea punch? Kuoriainen. Jep, todellakin.
Jokaiselle hahmolle mahtuu viisi Echoa — ja rakentelussa pääsee nopeasti hulluttelun puolelle. Krittipinoamista, tukipakkoja, puhdasta kaaosta ja kaikkea siltä väliltä. Jos haluat näyttää siltä, että koko tiimi on riivattu metsän hengillä, anna palaa.
Ja rehellisesti? Niiden metsästäminen koukuttaa yllättävän paljon. Jossain vaiheessa skippasin kauniit maisemat ja keskityin haamueläinten bongaamiseen. Syntyi toivelista. Ja yhdenlaista must-listaa. Suosikkini? Jättisieni, joka myrkyttää kaikki kaasupilvellä. Ihan kuvottava — rakastan sitä silti.
Liikkuminen – Eihän tämä voi olla sallittua
Jossain vaiheessa pelin tekijät päätti: "Mitäs jos liikkuminen olisi oikeasti hauskaa?" Sitten ne antoivat meille sprintin ilman väsymistä, tarttumakoukut, seinäjuoksut, liidot ja vaan... sallivat kaiken tämän.
Tutkiminen tuntuu kuin mokailisit parkour-simulaatiossa. Bongasin haluamani Echon toisella puolen jättikanjonia – ja sen sijaan että olisin mennyt järkevästi kiertäen, käytin 45 minuuttia kiipeilyyn pitkin pystysuoraa. Pääsin perille. Ei voi sanoa olevansa ylpeä.
Puuntaan on jopa skillejä, jotka tekee susta nopeamman ja entistä vinksahtaneemman. Vaikka pelissä on hullusti alisysteemejä, liikkuminen varastaa show’n miksi aiheenaan.
Tarinaa on. Ehkä liikaakin?
Olet Rover. Muisti kadoksissa. Maailma sekaisin, kiitos kosmisen Lamentin. Jokainen tyyppi on joku stereotype: edgy-miekkaukko, tekniikkatyttö, fashion-vahinko jolla on salaisuuksia. Korjailisit kai maailmaa. Ehkä.
Mutta... kirjoitus matelee. Läpät tuntuu kotiläksyiltä, ääninäyttely puuhastelulta. Olisin halunnut välittää. Ihan oikeasti. Mutta kolmannen kvanttiresonanssimonologin jälkeen meni hermot. Ei vaan jaksanut enää.
Jännästi pelimaailma kertoo tarinaa paremmin. Lorea löytyy raunioista, Echot vihjaa paikallisista katastrofeista, välillä hiljaisuus luo tehokkainta tunnelmaa. Kuulostaa höpöltä, mutta toimii yllättävän hyvin.
Free-to-Play? Epäilyttävän antelias.
Kyllä, kyseessä on gacha-peli. Bannereita, pity-laskureita ja valuuttoja, joiden nimet kuulostaa kylpypommeilta. Mutta heti alussa? Saa oikeasti kunnon kamaa.
Muutamassa tunnissa oli täysi tiimi kasassa, pari napakkaa neljän tähden asetta ja tarpeeksi rolletteja, että sain kovan uuden yksikön. Peräti valita saa oman viiden tähden tyypin jossain välissä — ei mikään vitsi.
Myöhemmin tahti hidastuu, resurssit tiukentuvat. Mutta alku? Selvästi anteliaampi kuin useimmat vastaavat. Ja parasta: mihinkään näkemistäni pomomatseista ei tarvinnut metasettiä tai maksettua gachaonnea. Voitin ekan bossini ihan vaan satunnaisilla Echoilla, joita keräsin sienien perässä juosten metsästä. Ei tarvita slottionnen jumalia.
Grindiä, mutta hyvällä tavalla
Kun alkukankeus loppuu, Wuthering Waves muuttuu suorastaan kotoisaksi. Avautuu rutiini: tutkimista, kummituskeräilyä, tiimin tuunausta, dailyt ja tapahtumia. Pulmihuoneita? On. Bosseja? Totta kai. Echo vs. Echo kärhämää? Joka päivä.
Valikot on kyllä ensi alkuun kuin Excel epäonnistuneessa Escape Roomissa. Kolme taulukkoa pitää avata ihan vaan, että saa kengät päivitettyä. Mutta kun homma loksahtaa? Yllättävän soljuvaa menoa. Tee buildi, testaa, vaihda jotain hullua, löydä sattumalta reikäkombot — toista.
Tapahtumia tulee yllättävän tiuhaan, eivätkä ne aina tunnu väkinäiseltä täytteeltä. Jotkut muuttaa taistelun sääntöjä, toiset heittää testihahmoja leikittäväksi. Jos tykkäät hioa buildisi täydellisyyttä, peli antaa kaikki välineet ja kehottaa hulluttelemaan.
Julkaisukipuilua, bugeja ja haamuglitchejä
No joo, julkkaripäivä oli rapea. Ruudunpäivitys takkusi, tekstuurit hävisi, bossit upposivat lattian läpi kuin kummitusbovling-keilat. Yhdessä matsissa vihollinen vaan poistui – katosi geometrian syövereihin. Paniikkia piisasi.
Mutta päivityksiä on tullut tiuhaan. Nyt homma rullaa paljon paremmin. Ja kehittäjät vaikuttaa seuraavan palautetta oikeasti. Jos kuitenkin pelaat puhelimella vuosimallia 2017 tai sun näyttis rupeaa hikoilemaan jo Chrome-lootasta, säädä asetuksia alemmas.
Loppulausunto: Echot kyllä, leffapätkät kiitos ei
Mun pää-DPS on kuoriainen, sivukaverina haamusieni ja loput porukasta vetää turpaan selvästi tähtirajojaan kovemmin. Wuthering Waves on outo, mutta sehän tässä toimii.
Joo, tarina on laimea. Ja ääninäyttely kuulostaa kuin mopinvarrella nauhoitetulta. Mutta taistelu? Liikkuminen? Echot? Täyttä kontrolloitua kaaosta parhaimmillaan.
Tässä pelissä ei syötellä dopamiinia pieninä annoksina — täällä törmäät siihen pää edellä. Suosittelen.