Sunrise Village: Sumuisista pelloista marjamehuun – yhdellä tapilla kerrallaan
Jos etsit kotoisaa mobiiliviljelypeliä, joka ei työnnä mainoksia naamallesi tai odota, että sinusta kasvaa sapelinsankari, kannattaa vilkaista Sunrise Villagea. Tässä ei kiirehditä. Tunnelma on vertaansa vailla (kyllä, ihan oikeaa marjamehua myöten). Täydellinen niille, jotka rakastavat asioiden yliviivaamista ilman Excel-taulukoita. Ei lohikäärmeitä, ei turhaa stressiä. Purkutöitä, marjanpoimintaa – ja kireä kana. Juuri sellainen peli, joka hiipii arkeen huomaamatta.
Kaikki alkoi kanasta nimeltä Steve
Harvassa pelissä on samanlaista rauhaa. Ei kiinnosta, oletko metapelin mestari tai onko aamutreenillä jo lyöty lauma örkkejä. Sunrise Village pistää egon narikkaan. Ei piippaavia ajastimia. Ei inventaarion tuskaa. Vain marjamehua. Kirjaimellisesti. Omituista? Kyllä. Mutta toimii.
Ajattelin kokeilla hetken. Tunnin päästä korjailin jo latoja, lypsin lehmiä, takoin vasaraa ja nimesin kanan Steveksi. Tässä ei koukuteta isolla show'lla – peli vain katsoo hiljaa ja haastaa kokeilemaan, miten kauan kestää ennen kuin laitat kiinni.
Vaarista ei tietoakaan – ja sotku jää sinulle
Peli alkaa näin: sumuinen kylä, jonka isoisän piti pitää kuosissa. Mutta pappa on kadonnut. Ei lappua, ei sankaritarinaa, vain hämmästyneitä kyläläisiä, ränsistyneitä rakennuksia ja joku hohtava kristalli, jolla voisi olla merkitystä, mutta kaikki ovat liian kohteliaita kysyäkseen.
Onneksi olkoon, sinusta tuli kerralla kyläpäällikkö/kädet savessa -remonttimies. Ruoki vuohet. Paikkaa katto. Muuraa seinä. Tarina on ohut, muttei haittaa – fiilis on kuin Animal Crossing olis leivottu Simsiin, pienellä ripauksella uteliaisuutta lisättynä.
Tap, rakenna, tauko, uusiksi
Suurin osa ajasta naputellaan ruutua ja odotellaan koneita: klapit sahalle, naulat uuniin, kaalia kasvamaan, kaali silpuksi, laatikkoon ja matkaan. Kaikki kuluttaa energiaa – ja pian huomaatkin miettiväsi jokaista klikkiä kuin se olisi viimeinen.
Ensivilkaisulla peli vaikuttaa yksinkertaiselta. Liian yksinkertaiselta. Mutta pinnan alla lymyilee pieni strategia: aina pitää päättää mitä rakentaa, milloin klikata, ja mihin bushiin kannattaa energia käyttää – voiko raivata vai jääkö homma kesken. Yllättävän koukuttavaa.
Energia – todellinen päällikkö
Kaunistella ei sovi: Energia määrää kaiken.
Se latautuu tuskallisen hitaasti, tippuu tehtävien palkinnoista tai mainoksia katsomalla. Mutta katoaa sekunnissa: sumu pois? Energiaa palaa. Puun kaato? Taas palaa. Aidankorjaus? Toivottavasti tankki on täynnä. Lopulta huomaat, ettet viljele vaan budjetoit – ja huonosti.
Välillä avautuu taikajuomia. Jep – marjapohjaisia. Siinä vaiheessa peli muuttuu mehubaari-simuloinniksi: marjat lentävät kulhoon hullun lailla, että saat edes yhden ylimääräisen logipinon klikattua. Täysin tavallinen maanantai.
Oma kylä, oma tapa
Eteneminen on tässä porkkanana. Yhtenä aamuna päivitellään kitukasvuista sahaa, seuraavana tsädäm – komea talli ja pyörivä mylly pihassa. Jokainen parannus tuntuu omalta: kuin siivoaisi netin nurkat omaksi iloksi.
Kyläläiset? Todella mainioita tapauksia. Tehtävät ovat lähinnä glorifioituja hakureissuja, mutta homma liikkuu koko ajan. Ruksit raksuvat: sumu pois täältä, portti pystyyn tuonne, heinät kasaan – ja se to-do -listan kutina on juuri oikea.
Entä sumu? Ah, se sumu. Sitä riittää. Sormenpää syyhyää poistaa sitä ihan uteliaisuudesta. Takaa löytyy lähes aina puu – joskus kuitenkin jotain kiinnostavaa. Kummassakin tapauksessa energiaa palaa, joten valitset: säästätkö vai kestätkö vielä yhden hammastahnamainoksen.
Maksmuraja häämöttää
Rehellisyyden nimissä – Sunrise Village on ilmainen. Teknisesti.
Mutta rahalle kyllä on käyttöä. Energiapaketteja, nopeutuksia, rubiineja – ne vilkkuvat tyrkyllä jatkuvasti. Maksamaan ei pakoteta, mutta peli nykii hihasta. Kuin taapero, jolla on mainoskortti.
Itse selvisin ilman euroja. Mahdollista se on, mutta välillä käy kynnys matalaksi: tehtävät jumittaa, etenkin jos pitää pyörittää kolmea rakennusta ja kolme ajastinta samalla kun varastot käyvät vähiin ja peli alkaa tuntua oikealta duunilta.
Steve-kana ja kotoisan kaoottinen tunnelma
Jossain määrin peli on silkkaa iloista sekamelskaa: vuohen ruokinta – se hyppää innosta. Porkkanat heiluvat ylpeinä. Koneet surisevat kuin hoitaisivat elintärkeää operaatiota. Koko peli tuntuu olevan iloinen, että olet paikalla.
Huomasin lopulta järjestäväni koko farmia parempien marjasijaintien takia. Ilman ohjeita tai palkintoa – ihan vain, koska teki mieli. Steve-kanakaan ei ollut vaikuttunut, se vaelteli ympäriinsä ja kiekui, että myöhästyn jostain. Oli varmaan oikeassa.
Mutta siinä piilee koko pihvin juju. Sunrise Village ei rankaise tauosta. Ei hyökkäyksiä, ei sanktiota – voit käydä viiden minuutin pikapiipahduksella tai uppoutua kahdeksi tunniksi ja peli vain hyrisee taustalla. Digitaalista comfort foodia – kaloreitta.
Loppuuko tämä koskaan?
Ehkä? Ei oikeastaan.
Ei suuria pomovastoja eikä ilotulitusta “voitit pelin” -tyyliin. Etenet, avaat uusia alueita, tapaat lisää porukkaa, siivoat paikkoja. Silloin tällöin tapahtumia, tavaraa vaihtuu. Mitään suurempaa draamaa ei rakenneta.
Tahti hidastuu ajan myötä – huomaat sen kyllä. Energiaa täytyy metsästää, rakennusketjut venyy – ja sumu aina vaan sumuttaa. Mutta jos pidät loputtomista pienistä saavutuksista, huomaat kirjautuvasi sisään yhä uudelleen. Niin minäkin tein.
Loppujupinat: Marjamehua ja mielenrauhaa
Sunrise Village ei keksi pyörää uusiksi, mutta sen rentouttava fiilis on jotain muuta. Tuntuu kuin pesisit pään puhtaaksi metelin ja hälyn jälkeen. Yksinkertainen, siisti ja yllättävän tyydyttävä, kun antaa sille mahdollisuuden.
Tokihan energiasysteemi välillä jumittaa menoa. Mutta kärsivällisyys tai jääräpäisyys palkitaan. Täydellinen niille, jotka rakastavat check-listejä, matalan kynnyksen päivityksiä ja digitaalisen tilan järjestelyä.
Et ehkä kaada hirviötä, mutta tiedät täsmälleen montako marjaa saa uuni syttymään. Ja ehkä, ihan ehkä, nimeät kanan Steveksi.
Omalla tavallaan kummallinen, mutta hellyttävä mestariteos.