Stormshot-arvostelu: merirosvoja, pulmia ja älyttömän tyydyttävä pääosuma

Tulin aarrekarttojen perässä. Jäin, koska luotini pomppi hidastettuna kimmokkeena pahaa-aavistamattoman luurangon kupoliin. Stormshot: Isle of Adventure ei vain yllättänyt – se veti täydellisen kanuunanhuijausnappulan. Yhtenä hetkenä tähtäilin kikkaosumaa kypärät kallolta, seuraavaksi hukuin resurssiajastimiin, liittopyyntöihin ja tukevan nautinnolliseen tukikohdan pyörittämiseen. Jotenkin tämä pulmanratkontaa, ammuskelua ja trooppista sassia yhdistävä soppa toimii. Älä kysy miten. Tältä peli tuntuu pelaamalla: et metsästä vain loottia, vaan yhtä täydellistä pomppua – kuin riivattu flipperin pelaaja konsanaan.

Pum! Kimmoke. Luuranko ulos.

Stormshot aloittaa räväkästi. Kirjaimellisia jysähtelyjä. Merirosvot, aarrearkut lentävät taivaalla ja kirottu saari täynnä ansoja ja leijuvia haamujamppoja. Sitten ääni sanoo: "Tässä ase. Ratkaise tää."

Ei pehmeää alkuopastusta, ei mitään tutoriaalimuuria. Vain meininkiä ja tuhoa. Sinä tähtäät, pallo kimpoaa jostakin kovasta, ehkä nykäiset tynnyrin ilmaan pelkällä laukauksella – ja jos luuranko lentää mereen? Onnittelut, olet messissä.

Mikä twisti: heti kun alat ottaa homman haltuun, kuvakulma vetäytyy. Yllätys! Nyt sulla on kokonainen saari pyöritettävänä. Rakennat torneja, valmennat joukkoja ja hoidat ihan omaa merirosvokortteliasi. Jep, hämmentävää – mutta viihdyttävää.

Tämän ei pitäisi toimia – mutta toimii kuitenkin

Stormshot tuntuu kahdelta täysin erilaiselta peliltä, jotka on teipattu toisiinsa kunnon jeesusteipillä. Toinen puoli riehakasta kimmokeammuskelua, toinen rentoa mobiilistrategiaa. Kuitenkin ne lyövät läpyä ja jatkavat kuin mitään ei olisi.

Tähtäilet triplaosumia ja tsekkaat viuhahtavaa sahan sahatavaraa. Kummallista? Takuulla. Mutta sitten tajuat: tähän tottuu. Ei loogisin keinoin, vaan siksi, että aivot sanovat "antaa mennä, mennään tällä".

Peruskierros? Avataan sovellus, napataan kultapussit, laitetaan torni päivitykseen, räjäytellään pari pulmaa siinä sivussa kun pajassa käy sanahelinä. Onko tämä tehokkuutta? Ehkä – mutta ei vahingollista sellaista.

Pompi, räjäytä, toista: Pulmapuoli

Satamäärin pulmia, joiden ratkominen kestää hetken tai pari. Tähtäät. Toivot. Todennäköisesti mokaat. Täyttä kaaosta.

Luurangot loukossa laatikoiden takana, tynnyrit virnuilevat ansoina, sinä hierot tähtäintä ja rukoilet, että laukaus tekee jotain järjetöntä. Joskus käy tuuri. Useimmiten ei. Kerran ammuin väärän äijän ja kaikki meni kerralla mönkään. En kehtaa kehua sillä.

Luoteja ei heitellä loputtomasti. Siinä vaiheessa peli muuttuu hauskaksi. Kunnon yrityksen-erehdyksen kaava, mutta merirosvohattu päässä. Myöhemmillä kentillä naruja, vipuja, elementtiansoja. Yksi hutiosuma ja katsot kun kivi murskaa aarteesi. Kyllä, taas.

Sekoilun ja onnistumisen rajamailla pyörivää hupia. Sotkuista parhaalla tavalla. Yksikään pulma ei tunnu mahdottomalta, mutta ne muistavat kyllä pistää sut tuntemaan itsesi idiootiksi ensin.

Kun aseet hiljenevät, alkaa salakähmäily

Kun ase on vaiti, taulukot auki. Rakennat vartiotorneja, jaat sankarillesi duunia, lähetät miehiä hakemaan kiveä. Kaikki pyörii kalloissa ja aarteissa, mutta pohjimmiltaan perusmobiilipohjaa.

Ajastimet? Kyllä niitä on. Aluksi vähän lempeitä – sitten tuimaa vääntöä. Mutta se ei haittaa, koska voi aina palata pulmapuolelle. On oikeastaan aika kiva vaihtaa välillä tekemistä.

Sankareilla on oikeasti väliä. Toinen boostaa miekkamiehiä, toinen avaa tuliluodit. Huomaat testailevasi kuka toimii missäkin ja kuka on paikalla vain komeuden takia. Itse väänsin täysillä musketööriksi. Ei hävetä.

Avaa herkut: Aseita, kikkoja ja bonuksia

Pulmakentistä irtoaa kolikoita, varusteita ja muuta silmäänsäikyttävää. Aseita, erikoisammuksia ja kosmeettisia krumeluureja, jotka oikeasti vaikuttavat peliin. Ei pelkkää fiilistelyhattua – vaikka nekin toimii.

Jotkut kentät lukittuvat, jos et omista oikeaa varustetta. Mulla mätäni yks pulma viikon, kunnes muistin että tuliluodit on olemassa. Pam. Ongelma ratkesi.

Loottia ei tulvi liikaa. Ei mutkikkaita valikoita tai matikkakoneita. Tarpeeksi kikkailua, että peli pysyy mielenkiintoisena. Kokeile outoja yhdistelmiä. Kimmota laavaa pitkin. Siitähän se riemu syntyy.

Liity porukkaan tai puske soolona

Aina on jotain meneillään. Yksinpuurtamista. Liittodraamaa. Ei tarvitse liittyä ryhmään, mutta jos liityt, hommat aukeaa vauhdilla. Ilmaista loottia. Jaettua teknologiaa. PvP-tappelut, jotka eka kerran häviät rökäleesti.

Liittotoiminta ei tunnu päälleliimatulta. Voit rakentaa yhteisörakennuksia, lahjoittaa roippeita ja jopa puolustaa omia jos joku käy röyhkeäksi. Pelille tulee lisää elinikää, vaikkei chatissa muuten näkyisikään.

Ja chat? Täyttä sekoilua. Näin tyypin, joka kehuskeli kuusi luurankoa yhdellä osumalla. Toisella paloi käämi kun sankari "ei lopettanut väärän tynnyrin räjäyttelyä". Tuijotin hiljaa – sama vika täällä.

Ilmainen pelata – ja pieniä houkutuksia mukana

Rahaakaan ei tarvitse käyttää. Voi kyllä, jos haluaa. Kaupasta löytyy tuttua hidastuksen-estopakettia, sankarinsiruja ja kosmetiikkaa.

Mutta kun midgame iskee, ajastimet alkaa venyä. Niin kuin oikeasti venyä. Sitten pomppaa kylkeen "rajoitetun ajan tehopaketti" syyllistävällä vilkaisulla. Ei sitä tarvitse. Mutta... noh, ostin sellaisen. Yhden. Ehkä kaksi. Mennään eteenpäin.

Onneksi pulmapuoli ei koskaan lukkiudu paywallin taakse. Räjäyttele luurankoja kikkalaukaisuilla niin paljon kuin sielu sietää. Ei energiarajoja. Täyttä tuhoa.

Ulkoasu ja suorituskyky – silmäkarkkia, pääosin sulavaa

Stormshot näyttää karkilta. Kimmeltäviä saaria, meheviä räjähdyksiä ja käyttöliittymä, joka suurimmaksi osaksi toimii. Uudemmilla puhelimilla juohevasti, vanhemmilla voi pätkiä kun mennään kunnolla tykitysmoodiin.

Ääninäyttelyäkin löytyy. Pientä tarinaa. Mitään ei vedetä överiksi. Et huku merirosvoloreen. Tarpeeksi twistiä, että peli pysyy hauskana ilman mitään kirjallisuusseikkailuun eksymistä.

Hiottu fiilis – ei syvällinen. Mutta hei, tänne ei tultu lyyristä runoutta suoltamaan vaan räjäyttelemään haamuja.

Kun osuma osuu kohdilleen

Tämä peli tarjoaa niitä hetkiä. Tähtäät mahdottoman pompun. Se napsaisee köyden. Laatikko tipahtaa miinan päälle. Pum – hyvästit, luurankopoppoo.

Vaikka tukikohdan päivitykset ja uudet sankarit on tulleet jo tavaksi, palaan silti Stormshotiin näkemään mitä älyttömää seuraava pulma tuo tullessaan. Sillä on se flipperiosuma-fiilis. Se kolahdus, joka saa aivot hyrähtämään.

Ei tämä peli elämää muuta. Eikä voita käsikirjoituspalkintoja. Mutta kun haamu lentää tynnyriin ja ruudulla paukkuu konfetit ja luut? Silloin hymyilyttää. Joka ikinen kerta.