Nikke-arvostelu: Gachaa, räiskintää ja yllättävän aitoja tunteita
Kun latasin Nikken ensimmäistä kertaa, odotin perus anime-räiskettä ja ehkä muutamaa keräiltävää robottityttöä. Sen sijaan sain kännykälleni annoksen sydänsuruja ja pelin, jossa androidien ahdinko oikeasti tuntui – vaikka kaikilla oli bazookat kädessä. Kolmannen persoonan ammuntaa, tiimin rakentelua, korttipelityyliä ja tunnevuoristorataa samaan pakettiin. Ei tämän pitäisi toimia, mutta kummallisella tavalla… se toimii. Jos mietit, onko Nikke pelkkää kimaltelevaa gacha-houkutusta vai oikeasti koukuttava peli, tässä tulee niin kuin se tuntuu käytännössä.
Eka tunti: Pelaa ja ylläty tunnetasolla
Ajattelin, että tämä olisi helppo nakki. Klikkailen ohikohtaukset, nappaan muutaman painovoimaa uhmaavan androidin, ammun ötököitä ja jatkan seuraavaan peliin.
Mutta ei mennytkään kuin Strömsössä. Intro tempaa heti: yksi tytöistä kuolee—ja siis oikeasti. Kyyneleet, hyvästit ja muistakaa nimeni. Jään puhelin kädessä tuijottamaan ruutua kuin olisin mokannut oikean ihmisen kanssa. Ruudussa sumua, kasvot nolona.
Tässä ei ole kyse vaan aseistetuista waifuista. Nikke iskee yllättävän syvälle. Sota, uhraukset, identiteetti – nämä aiheet livahtavat mukaan kaiken neonin ja räjähdysten alta. Pelattavuus on napakkaa, toteutus viimeistelty – mutta tunne tulee takavasemmalta ja lyö kunnolla. Iso yllätys.
Tökkää, poppailet päitä ja toistat
Pystyruudussa mennään. Peukalolla tähtäys, päästämällä hahmo suojautuu. Helppo päästä sisään. Jokaisella Nikkellä on oma fiilis: tarkkaa napsua, ohjuksia tai haulikoita, jotka täräyttävät kuvaruudun tärisemään.
Ja ampuminen? Yllättävän tyydyttävää. Jokainen osuma jysähtää. Pääosumat poksahtavat kuin synttärikarkit. Kun "burst"-mittari täyttyy, koko joukkue laittaa ilotulitukseksi.
Rytmi syntyy näin: suojaan, ylös, naps napp, takaisin piiloon. Malttia, rakennetaan mittaria, sitten mouru läpi ruudun. Automaatilla pääsee, mutta kun alkaa oikeasti hikottaa – esim. pomotaistelut – tekee mieli ottaa ohjat käteen.
Käsittämättömän terävää tuntumaa, vaikka pelataan yhdellä peukalolla. Täytyy miettiä: kuka ampuu ensin, milloin räjäytetään superi, mikä tiimi oikeasti toimii. Oikeita valintoja, ei pelkkää numeronpyöritystä.
Tiimin rakentaminen: Ei pelkkää matikkaa
Tätä pääsee viilailemaan – ja usein. Jokaisella Nikkellä oma rooli, tyyppi ja erikoisliike. Joku provosoi vihut, toinen boostaa lataukset, kolmas sulattaa kilvet. Sitten on niitä, jotka rakastavat räjäyttää kaiken niin että silmissä sumenee.
Paras juttu? Ei pelkkää statseja. Rytmi ratkaisee. Ketjutat burstit, kasaat vahvistuksia, vaihdat järjestystä. Tiimidynamiikka on KOKO homma. Tuntuu lähinnä siltä, että ratkaiset taistelupalapeliä, jonka palaset on… kettuuntuneita anime-mimmejä.
Kokoonpanot vaihtuvat vähän väliä. Uusi tehtävä? Uusi tiimi kehiin. Ärsyttävä pomo? Käy ajatusleikit uusiksi.
Tiimipresetit onneksi pelastavat arjen. Yhdellä napilla uusi ryhmä sisään. Ei raakana läpi, vaan matsin mukaan fiilistä pelin edetessä.
Yllättävää: Tarina oikeasti puree
Yleensä gachapelien tarinat? Ohutta höttöä. Paha yhtiö, maailmanloppu, liian outo vihollispomo – perussetit. Nikke alkaa tästä. Olet komentaja, ihmiskunta piilossa, alienit jyllää. Käy pelastamaan maailma.
Sitten isketään syvemmälle. Kavereita kuolee – omista joukoista. Luottopelaaja pettää. Yksi Nikke saa tietää olevansa laborataroidi, jolle on annettu käyttöikä. Toinen jumittaa hetkeä, jolloin koko ryhmästä jäi vain hän jäljelle.
Ei vitsi, täällä mennään muistin traumoihin, selviytyjän syyllisyyteen ja olemisen ahdistukseen asti. Silti ei vaivuta synkkyyteen. Tyhjästä kehittyy huumoria, välipalahömppää ja outoja ystävyyssuhteita. Niin se vain onnistuu.
Ja täytyy sanoa: alat oikeasti muistaa niiden nimet. Ihan oikeasti. Ei vain "se ohjusjäbä" vaan ihan nimet paperilla.
Gachaa? Kyllä – mutta yllättävän reilua
Tunnustetaan: gacha-peli mikä gacha-peli. Vetäiset pyöräytykset jalokivillä, lipuilla – tai oikean elämän morkkiksella. SSR:ien todennäköisyys pyörii 4 %:ssa. Normisettiä.
Mutta heti alkuun peli on yllättävän höveli. Hyviä hahmoja tippuu taskuun ihan vaan kirjautumalla sisään. Toivelista, varovainen pity-järjestelmä, kaikkea tähän tyyliin. Onhan RNG mukana, mutta fiilis pysyy omissa käsissä.
Silti, grindin maku tulee kyllä tutuiksi. Toisena päivänä SSR-pommitus, seuraavana pelkkää tusinaa masentavia nostoja. Perus tunnesaha.
Mutta miksi jäät koukkuun? Hahmot. Juu, taide on… huomiotaherättävää. Mutta niillä on oikeat taustat, roolit ja kasvu. Lopulta vedät lappua, koska oikeasti pidät jostain hahmosta – et enää pelkän statuksen perässä. Vaarallinen tie, tiedän.
Tukikohta – ei vaan koristeena
Tehtävien välissä hengaillaan Outpostissa. Se on komentokeskus, jossa jengi lepuuttaa, passiiviset palkinnot rullaa ja androidit käyttäytyvät välillä kuin oikeat ihmiset. Ei pelkkä kulissi.
Bondaamiseen löytyy omat jutut – dialogipätkiä, statseja kasvattavia hetkiä, omituisia sivutarinoita joita avaat kehittämällä ystävyyttä. Tuntuu kuin kaverisimulaattori salakuljetettuna räiskintäpeliin.
Kahvila, asuntola – lahjojen antamista, rauhallista menoa. Ja vaatteita, joiden kanssa osa pysyy säädyllisyysrajoilla… osa ei todellakaan. Mutta niihin ei ole pakko koskea, jos ei huvita.
Tunnelma? Ajattele taktista roolipeliä, jossa on ripaus "anime-Sims"-meininkiä bunkkerissa.
Pomot jaksaa yllättää – ja turpaan tulee, jos nukut
Pomopelit ei jää pelkäksi "hakkaa isoa jätkää tarpeeksi kauan"-toteutukseksi. Näissä on oikeaa taktiikkaa. Väistöliikkeitä, kovia iskuja, rangaistuksia jos herpaannut.
Yksi pomo lyö iskun maahan – vaihdat paikkaa, muuten saat pampusta. Toinen lähettää drooniparvia heikoimman päälle kuin olisi henkilökohtaista kaunaa.
Myöhemmin tulee kilpiä, stunneja, vaihdevaihtoja – yhtäkkiä huomaat panikoivasi ja ehkä kiroilevasi – piristävää vaihtelua.
Tässä ei voi vain rullata läpi – pitää olla skarppina. Välillä kannattaa hörppästä kahvit ennen matsia.
Onko tämä oikeasti ilmainen? On, ja helpostikin.
Lyhyt vastaus? Kyllä.
Ei pop-up-roskaa, ei etenemisblokkeja. Shopit, bundlepaketit ja muut on siististi nurkassa – mitään mainosspämmirynnäkköä et näe kesken taistelun.
Eventit antaa oikeaa tavaraa – ei mitään "kiitos että hengitit"-kolikoita. Kovimmatkin hahmot saa keräämällä.
Maksullisuutta on, se on selvä. Mutta se ei tunge silmille. Ellet ala heti kärkikahinoihin, pärjäät tällä ilmaiseksi.
Tuomio: Ei pelkkää fanipalvelua
Ulkokuoren perusteella voisi veikata, että kyse on pelkästä tissiphysicseistä ja räjähdyksistä. On sitäkin, kyllä. Mutta Nikke on… salakavala. Se houkuttelee tyylillä, ja sitten pudottelee kunnon hahmokaaret ja taktiset matsit syliin ihan yllätyksenä.
Ajattelet olevasi immuuni. Sitten huomaat vääntäväsi itsesi kanssa siitä, pitäisikö Vesti päivittää vai säästää krediitit. Muistat kohtaukset. Siteeraat hulluja vitsejä. Ajattelet robotteja muutenkin kuin peli auki.
Ei virheetön – grindiä löytyy, balanseissa vikaa, päivityksiä saa odotella. Mutta Nikke ansaitsee paikkansa. Ja vähän enemmänkin.
Pahimmillaan saat katsella, kuinka tyttö ampuu ohjuksen suoraan sukkanauhan välistä. Parhaimmillaan huomaat välittäväsi enemmän kuin kehtaat myöntää. Sitä on Nikke.